Suomen aborttilakia on muutettava

Suomi edistää ulkopolitiikassaan naisten ja lasten oikeuksia, naisiin kohdistuvan syrjinnän lopettamista sekä naisten seksuaali- ja lisääntymisterveyttä. Lähtökohtana on, että Suomessa nämä oikeudet ovat toteutuneet.

Suomen lainsäädännössä on kuitenkin kohtia, jotka rajoittavat näitä oikeuksia. Tällaisia olennaisia heikkouksia on seksuaalirikoslaissa, sukupuolen korjaamisen sääntelyssä ja raskauden keskeyttämistä koskevissa säännöksissä.

Suomi ei kuulu niiden maiden joukkoon, joissa nainen saa itse päättää abortista kolmen ensimmäisen raskauskuukauden aikana. Päätöksenteko on medikalisoitu eli uskottu lääkäreille.

Laki raskauden keskeyttämisestä säädettiin vuonna 1970, mutta se heijastaa monilta osin edeltäjänsä, vuonna 1950 annetun lain arvomaailmaa. Nykyisen lain mukaan raskauden keskeyttämisestä päättävät lääkärit ja eräissä tapauksissa terveydenhuollon oikeusturvakeskus eli Valvira. Valviran lupa tarvitaan muun muassa silloin, kun raskaudenkeskeytys joudutaan tekemään 12 raskausviikon jälkeen.

Muissa tapauksissa raskaudenkeskeytykseen tarvitaan pääsääntöisesti kahden lääkärin lupa. Tämä koskee käytännössä tavallisinta eli sosiaalisella perusteella tapahtuvaa keskeytystä – tilannetta, jossa lapsen synnyttäminen ja hoito olisivat naisen elämänolojen ja muiden olosuhteiden vuoksi hänelle huomattava rasitus. Kahden lääkärin lupa tarvitaan myös raiskauksen jälkeen tapahtuvaan aborttiin sekä silloin, kun raskaus tai synnyttäminen vaarantaisi äidin hengen.

Suomen laissa aborttia hakevaa naista kohdellaan terveydenhuollon holhousta tarvitsevana tapauksena. Sosiaalisin perustein aborttia hakevan elinoloja selvitetään voimassa olevan ohjeistuksen mukaan perusteellisesti perhe- ja henkilösuhteita, taloudellista tilannetta ja terveydentilaa myöten.

Hakijalle annetaan selvitys abortin merkityksestä ja vaikutuksista sekä abortin jälkeen ehkäisyneuvontaa. Lain mukaan näin on meneteltävä riippumatta naisen iästä, hänen lastensa määrästä ja siitä, miten tilanteeseen on jouduttu.

Neuvonta kohdistuu aborttia hakevaan naiseen, mutta lain suhtautuminen raskauden alkamiseen osallistuneeseen mieheen on kaksi­jakoista.

Niin pitkään kuin on kysymys raskauden alkamisesta, laissa puhutaan naista esineellistävään sävyyn ”olosuhteista, joissa nainen on saatettu raskaaksi” häivyttäen miehen osuus asiaan. Kun kysymys on aborttimenettelystä, puhutaan lapsen isästä, jolle voidaan varata tilaisuus esittää käsityksensä asiasta.

Lapsen isän kuuleminen on viranomaisen eikä abortin hakijan harkinnassa. Mieheen ei kohdisteta selvitys- tai neuvontatoimia. Jos aborttia haetaan raiskauksen perusteella, mukana on oltava viranomaisselvitys tapahtuneesta.

Miten on mahdollista, että tasa-arvostaan tietoiset suomalaiset naiset ovat tyytyneet tällaiseen lainsäädäntöön, joka on ulkoistanut päätöksenteon naisen kehosta lääkärikunnalle, esineellistää naisia ja vaatii heitä antamaan intiimejä selvityksiä elämästään?

Selitys lienee siinä, että käytännössä lakia tulkitaan ja järjestelmä toimii ikään kuin nainen itse saisi päättää abortista 12 ensimmäisen raskausviikon aikana. Lupa myönnetään lähes poikkeuksetta.

Käytäntö ei silti ole ongelmaton. Laki kehottaa tekemään abortin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, mutta nykymenettely pitkittää abortin saamista. Erityisesti sosiaalisia perusteita arvioitaessa laki antaa myös tilaa keskenään hyvin erilaisille tulkinnoille. Jos lääkärit alkaisivat evätä abortteja, hakijat joutuisivat valittamaan Valviraan, ja se hidastaisi menettelyä entisestään.

Nykyisen lainsäädännön aikana aborttien määrä on pysynyt vakaana, jopa laskenut: väkilukuun suhteutettuna määrä on alempi kuin monessa abortin kieltävässä maassa. Abortti on Suomessa turvallinen eikä laittomia abortteja esiinny.

Olisikin syytä tunnustaa tosiasiat ja tukea naisten itsemääräämisoikeutta muuttamalla lakia siten, että suomalaisilla naisilla on myös periaatteessa oikeus päättää omasta kehostaan, muun muassa raskauden keskeyttämisestä sen alkuvaiheessa. Silloin myös Suomen kansainvälinen työ naisten oikeuksien puolesta olisi uskottavampaa.

Johanna Niemi

Kirjoittaja on Minna Canth -akatemiaprofessori Turun yliopistossa

Teksti on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomissa 13.10.2018

Linkki: https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005862301.html

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *